vilttejä, jotain hyvin kummallista ja julkkiksia

Muistakaa ihmiset: älkää kokeilko kiertoilmahengitystä flunssassa. Ainakaan orkesteriharjoituksissa.

Olen viettänyt suuren osan viikostani sohvan pohjalla seitsemäntoista vilttiä päälläni. En tiennyt maailmassa olevan niin monta ohjelmaa pelkistä kakuista. Tunnen kuinka kaikki sivistys virtaa pois aivoistani, kun vaihtelen kanavaa Geordie Shoren ja huutokaupan metsästäjien välillä. Aina välillä muistan, että olen luopunut lähes viikon harjoittelusta, koska kehoni on alistunut limalle ja tukkoisuudelle. Tunnen itseni laiskaksi ja luovuttajaksi, vaikka onhan se melkoisen ikävää soittaa puhallinsoitinta, kun ei pysty kunnolla puhaltamaan. Hyvä puoli tässä on se, että ainakin tekee mieli olla terve ja mennä harjoittelukoppiin.



Vielä alkuviikosta, jolloin en ollut alistunut taudin tahtoon, minulle tapahtui jotain hyvin outoa. Nousin illalla noin kymmenen aikoihin bussista ja päätin kävellä alikulun kautta toiselle puolelle tietä. (Tässä kohtaa tarinaa muistutan, että minulla on huono kaukonäkö.) Toisesta päästä alikulkua vastaani käveli hyvin pitkä ja harteikas nainen, joka oli pukeutunut minihameeseen ja muistaakseni nahkatakkiin. Jaloissa taisi olla korkokengät. Kun nainen käveli lähemmäksi, huomasin, että hame oli todella lyhyt. Oikeastaan se oli enemmänkin toppi. Tajusin, ettei hänellä tainnut olla alushousuja jalassa ja sieltä roikkui jotain, joka ei kuulu naiselle. Kävelin aika nopeasti ohi, en jäänyt tarkastelemaan pidemmäksi aikaa... Ehkä se teki hänet onnelliseksi.



Vielä lopuksi pitää vähän kehuskella. Eilen näin kaksi julkkista kymmenen minuutin sisällä, toinen oli matkalla metroon ja toisen kanssa katseemme kohtasivat ja hymyilimme Kampin R-kioskissa. (elämäni hienoin hetki, eiku)