virkistystoimintamalli

Näin uuden tietoprosessorilaitteen kunniaksi taidan kirjoittaa taasen aromaterapiakynttilähuuruisen jonon sanoja.


Aluksi voisin ensin mainita, että viime kuussa aurinko paistoi 13 tuntia. Mutta sehän ei minua lannista! En toki ole sortunut yleiseen zombi-tilaan, vaan olen jatkuvasti piristänyt kanssaihmisiä elämäni kanelintuoksuisella zen-hengellä. Onneksi asun lämminhenkisessä neuvostomekassa, mikä edesauttaa pirteyttäni. (Katselen parhaillaan virkistävää musta-violetti-harmaata kaupunkia.) Täydellisen terveelliset elämäntapani pitävät minut erossa keksihyllystä ja pakastelaarin ranskanperunoista. Jämäkkä reipashenkisyyteni avittaa minut aina aikaisin työ- tai opiskelupaikalle. Ja toki kieltäydyn määrätietoisesti viettämästä hetkeäkään tervaakin tanakampaa kupillista kahvia kourassani. En toki käytä puolta työajastani mokkamasterin ääressä.

Elämän mottoni on focus focus focus, tuottavuus ja tehokkuus.

Joulukin se sieltä jo jolkottelee ja kulkuset kilahtelevat kaukaisuudessa. Loman aion käyttää kutoen sukkia ja aktiivisesti harjoitellen. Suunnitelmiini ei liity Teeman elokuvafestivaalin ohjelmisto kokonaisuudessaan, eikä turhanpäivänen jaarittelu tuttavien kera.


Nyt taidan istahtaa aktiiviseen rentoutumislepomeditaatioasentoon, joten tervehdän teitä rakkaat ystävät ja toivotan teille rauhaisaa joulukuuta ja erinomaista pirteystilaa!

yhteiskunnan jäsen

 Nyt tuntuu, että elämässä on hirmuinen vauhti päällä. Oli pääsykokeet, joihin valmistauduin koko kevään. Olen kehittynyt paljon soittajana viimeisen vuoden aikana. Kalenterini tuntuu joka viikko täyttyvän, vaikka olen jo käytännössä kesälomalla. Nyt haluaisin vain uutta innostavaa ohjelmistoa, jota pääsisin aktiivisesti harjoittelemaan... ... ... ... Koska, kun pahin stressi ja kiire loppui jäi aikaa miettiä elämää. Miksi soitan? No, rakastan sitä. Olenko onnellinen? Niin, en ole onneton, olen vain keskittynyt juoksemaan paikasta toiseen, etten ole ehtinyt miettiä vastausta. Mutta ainakin aurinkoisena päivänä ystävien kanssa olen.

Olen onnistunut monissa asioissa, ja ollut todella onnekas. Se on pelottavaa, koska pelkään tottuvani siihen, ja sitten yhtäkkiä en osakaan käsitellä vastoinkäymistä. Pääsin poliisisoittokuntaan ihan kunnolliseksi työntekijäksi. Pitäisikö tässä yhtäkkiä aikuistua? Perustaa perhe ja hankkia lähiöstä rivitalo? Aikuisuus ei tunnu houkuttavalta, vaikka olenkin vuoden aikana aikuistunutkin paljon. Olen ennenkin ollut vastuullinen ja järkevä, mutta nyt aikuisuudesta on tullut henkisempää. Tottakai nauran edelleen omille tyhmille jutuilleni, mutta huomaan kulmakarvojeni rypistyvän useammin kuin ennen. Elämän huolet ja ongelmat ovatkin suurempia kuin ennen. En silti halua jäädä keinuttamaan itseäni pieneksi jääneeseen kehtoon, ja sulkea silmiäni huonoilta asioilta. Olen utelias, ja haluan tietää mitä elämä eteen tuo. Onneksi en ole kuitenkaan vielä oikeasti aikuinen, olen vain.

En pyri tällä symboliikkaan, vaan haluan vain näyttää miten mukava kesä on.

Vanhat poliisisedät ovat hassuja.

Täytyy kai myöntää, että terveellinen elämäni kaatui siihen, kun lisäsin normaaliin arkeen poliisisoittokunnan harjoitukset, joita oli parhaimmillaan kuusi tuntia päivässä. Seurauksena oli valtavat univelat, seitsemäntoista kiloa suklaata ja täydellinen urheilulakko. Kun keikat olivat ohi, olin valmis kaatumaan sänkyyni viikoksi. Päätin kuitenkin osallistua vielä konsabileisiin, ja päädyin nukkumaan kaverini lattialle kolmen muun ihmisen kanssa. (En tosin kadu pientä juhlimista ollenkaan, se oli mahtavaa.) Kun olin ollut poissa kotoa noin kolme päivää, raahauduin olohuoneen matolle. En silti päässyt vieläkään nukkumaan, sillä ystäväni oli päättänyt ystävänpäivän kunniaksi viettää porukalla aikaa. Kahvin voimalla päätin osallistua. Lopulta, kun emme keksineet muutakaan, heitimme kaverin pikkuveljen vanhojen jatkoille ja odotimme häntä jossain Sipoossa. Kuluttaessamme aikaa kävimme tutkailemassa Sipoon kirkkoja keskellä yötä, näyttämässä sydämiä valvontakameroille ja koimme talvisen ulkohuussin ilon.
Tästä on nyt jo muutama päivä ja voin kertoa nukkuneeni 12 tunnin yöunia ilman huonoa omatuntoa.

Elämä houkuttaa jo hiukan, ja haluan jopa tehdä jotain. Tänään siivosin ja laitoin ruokaa, huomenna olen ehkä jo valmis näkemään muita ihmisiä! Olen ajatellut katsoa Twin Peaksia ja lukea Anna Kareninaa. Saatan jopa pistäytyä Uudenmaan ulkopuolella. Koulun kalenterissa lukee tämän viikon kohdalla "urheiluloma", joten saatan jopa käydä lenkillä. Lomassa on se kiva juttu, että ei tarvitse oikeasti tehdä yhtään mitään!

Anssi Kela, poliiseja ja minä

hihittävä poliisi

Tovi on vierähtänyt alas portaita, pahoittelen.

Juttuja:

Maanantaina kävelin käytävällä etsimässä vapaata harjoitusluokkaa.  Kysyin penkiltä istuvilta tyypeiltä, että mahtoivatko he olla jonossa. Toinen vastasi "kyllä". Kysyin samaa vielä uudestaa toiselta henkilöltä jolloin hän vastasi jotenkin näin: "Mitä vittua se sulle kuuluu mitä mä täällä teen!" En sitten jäänyt siihen koppijonoon, vaan käännyin pois ja sanoin "selvä". Myöhemmin löydettyäni itselleni kopperon nauroin vedet silmissä tapahtuneelle.

Minusta tulee poliisi. No, ei ihan oikeasti, menen soittamaan poliisisoittokuntaan työharjoitteluun. Tiedossa on kolmosstemmaa Anssi Kelan taustalla ja huumevalistusbiisejä koululaisille.

Viikon päästä minulla on konservatorion orkesteriin solistikarsinta. En ole vielä edes soittanut biisiäni pianistin kanssa. Viikon jälkeen en tiedä mitään muita kappaleita, kuin Crusellin f-molli konserton 1. osan.

Tajusin, että konservatoriossa pitää tehdä jotain muutakin kuin harjoitella. Minulla on todella heikko käsitys siitä, mitä minun pitäisi kahden vuoteni aikana saada aikaiseksi. Näytöt, portfoliot ja tentit ovat tyhmiä kirosanoja minulle.

Aloitin kolme päivää sitten terveellisen elämän. En ole syönyt herkkuja, ja olin tänään kehonhuolto-jumpassa. Olen myös jokseenkin onnistunut pitämään yöuniani tarpeeksi pitkinä. Voisinkin tästä köllähtää unipupuni viereen ja nähdä unta Benedict Cumberbatchista, joka kävelee minua Prismassa vastaan (taas).

en ehdi keksiä mitään hauskaa

Yritän kirjoittaa jotain vartissa, että ehtisin lenkille (se on jotain urheilua, en oikein tiedä, olen taiteilija) ennen kuin Silta alkaa.


Klarinetin soittaminen on edelleen kivaa.

Vapaa-aika on myös kivaa.

Girls on paras. Se on realistinen Sinkkuelämää newyorkilaisista hipstereistä. Katsokaa ja samastukaa!

PMMP on paras. Matkalaulu on paras. Hyvästit on jätetty.

Avaan ikkunan
hengitän sisään maisemaa,
niin täydellistä, että pelottaa.
Pelkään, että aika ajaa meidät erilleen.
Mitä sitten teen,
mitä sitten teen?
Eikä ajatella sitä kuka on kenenkin,
että meillä kaikilla on kotikin.
Toisilla on joku, joka siellä odottaa.
Nyt ei kukaan muista,
eikä tahdokaan.

Myös Herbert von Karajan on paras.

Ja Sibelius on paras.

Kolme minuuttia jäljellä, laitetaan tähän kuva.

jee PMMP

vilttejä, jotain hyvin kummallista ja julkkiksia

Muistakaa ihmiset: älkää kokeilko kiertoilmahengitystä flunssassa. Ainakaan orkesteriharjoituksissa.

Olen viettänyt suuren osan viikostani sohvan pohjalla seitsemäntoista vilttiä päälläni. En tiennyt maailmassa olevan niin monta ohjelmaa pelkistä kakuista. Tunnen kuinka kaikki sivistys virtaa pois aivoistani, kun vaihtelen kanavaa Geordie Shoren ja huutokaupan metsästäjien välillä. Aina välillä muistan, että olen luopunut lähes viikon harjoittelusta, koska kehoni on alistunut limalle ja tukkoisuudelle. Tunnen itseni laiskaksi ja luovuttajaksi, vaikka onhan se melkoisen ikävää soittaa puhallinsoitinta, kun ei pysty kunnolla puhaltamaan. Hyvä puoli tässä on se, että ainakin tekee mieli olla terve ja mennä harjoittelukoppiin.



Vielä alkuviikosta, jolloin en ollut alistunut taudin tahtoon, minulle tapahtui jotain hyvin outoa. Nousin illalla noin kymmenen aikoihin bussista ja päätin kävellä alikulun kautta toiselle puolelle tietä. (Tässä kohtaa tarinaa muistutan, että minulla on huono kaukonäkö.) Toisesta päästä alikulkua vastaani käveli hyvin pitkä ja harteikas nainen, joka oli pukeutunut minihameeseen ja muistaakseni nahkatakkiin. Jaloissa taisi olla korkokengät. Kun nainen käveli lähemmäksi, huomasin, että hame oli todella lyhyt. Oikeastaan se oli enemmänkin toppi. Tajusin, ettei hänellä tainnut olla alushousuja jalassa ja sieltä roikkui jotain, joka ei kuulu naiselle. Kävelin aika nopeasti ohi, en jäänyt tarkastelemaan pidemmäksi aikaa... Ehkä se teki hänet onnelliseksi.



Vielä lopuksi pitää vähän kehuskella. Eilen näin kaksi julkkista kymmenen minuutin sisällä, toinen oli matkalla metroon ja toisen kanssa katseemme kohtasivat ja hymyilimme Kampin R-kioskissa. (elämäni hienoin hetki, eiku)

alku on sämpylä

Tämä on Ilpon oma taideterapiakerho, jossa yksi muusikko kertoo hauskoja klarinettivitsejä (ei) ja kivoja ja kamalia kokemuksia ihan kaikesta. On silti olemassa suuri riski: muusikko eksyy harjoittelukoppien hurjaan maailmaan ja unohtaa internetin olemassaolon muutamaksi vuodeksi. Ja sitten taas ehkä palaa kesälomalla kirjoittamaan yhden lainauksen Liz Lemonilta. 

(Teille, jotka ette tiedä kuka Blizard on... Ilpo does not approve)